Saimaan rantojen huuto 
Kaarle Temensät (1888)

Oi te jumalat äänettömät, oi jäiset pyhät,
valheittenne vankina, kahleissanne kahlittuna –
teidät ylen annan, teidät kiroan!
En pyydä armoanne, en etsi sääliä,
sydämeni on musta ja vapaa.

Tuli, mi rinnassani roihuaa,
pyhempi on kuin taivaunne korkea.
Murskaksi loin teidän epäjumalanne,
enkeleitänne kohti syljin,
ja kuitenkin seison yhä –
elävämpänä kuin pyhänne kaikki,
todeltisena profeettojanne varmemmin.

Yön syvyydestä, veden pauhusta, tuulen ulvonnasta ääni lausui:
‘Astu alastonna itsesi kuiluun,
älä soimaa sydäntäsi sen varjoista.
Pyhitä kapinasi,
kaiva tie omaan valkeuteesi.’

Ja silloin, tuulta vasten huusin:
‘En tahdo kahleitanne, en dogmejanne!
Syylisyys satakohon kuin lumi talviyössä,
häpeä haihtukohon myrskytuuleen!
Olen itse mestarini, itse temppelini.’

Ja siinä huudossa, siinä huimauksessa
tunsin vapauden syntyvän –
ankaraksi, puhtaaksi, kukistumattomaksi;
uskolliseksi viimein
sydämelle, mustalle ja vapaalle.